Se on jännä juttu kuinka mahataudissa saa aina huomiota ja sääliä. Kai se on oksentaminen ollut kautta aikain iso paha. Jos menee ja yrjöää kaiken ravintonsa, eikä laumalla satukaan olemaan onni myötä metsästysreissuilla seuraavaan seitsemään päivään, siinähän lähtee henki. Kurjaa oli luolaihmisellä, kurjaa on nykytallaajallakin. Laattaamisessa kun on sekin lystikäs puoli, ettei sitä voi millään kepulikonstilla välttää. Se tulee, kun on tullakseen, vaikka olisi juuri kättelemässä brittein kuningatarta. Tai syömässä lihakeittoa.

Eilen Juho oksenteli pitkin päivää, mutta illalla näytti jo vähän helpottavan. Ajattelin kuitenkin ottaa pojan meidän huoneeseemme nukkumaan, ettei ainakaan yöllä tukehdu oksennukseensa. Koska tuon uni on niin herkkä häiriintymään pienistäkin muutoksista - ihan kuten äidillään - tällainen vaihdos karkotti väsymyksen tyystin ja lopulta oli palattava omaan sänkyyn. Edelleenkään ei ole ruoka maittanut ja olo on ilmeisen heikko, mutta sentään oksentelu on loppunut. Nähtäväksi jää, kuinka kauan heikotus jatkuu. Joillakin kuulema on vierähtänyt jopa viikko.