Tässä tätä tekstiä nyt tulee. Aloitetaan vedonlyönnistä, etten unohda. Koska kaikki arvasivat oikein luomusynnytyksen - joskin olen kyllä vähän kiikunkaakun sen luomuudesta - vedonlyöjät voisivat lähettää postiosoitteensa sähköpostitse (osoitteeni löytyy tuolta yläkulmasta) niin lähetän siitä hyvästä jokaiselle jotain pientä. Käyn tarkistamassa kaikkien vastaukset ja ne, joilla on osunut muita arvauksia kohdalleen, saavat jotain extraa jokaisesta oikeasta arvauksesta. Muistakaa selventää, kuka bloggaaja löytyy nimen ja osoitteen takaa! Muuten en tiedä, oletteko voittaneet jotain muutakin kuin luomuvoiton.

Sitten siihen synnytykseen. Klo 22.00 keskiviikkona menivät lapsivedet juuri, kun olin sopivasti asettunut sänkyyn ja saatoin onnistuneesti vedettää lakanat ja sijauspatjan. Ja lattiat. Ja vessan, vaatteet, Avensiksen etupenkin... Sairaalalla laittoivat - arvatkaa minne? No, siihen karmivaan käyrään tietenkin! Ja taas nökötettiin kyljellään aivan tajuton aika. Nyt eivät kuitenkaan unohtaneet, vaikka pidempään jouduinkin siellä olemaan kuin mitä luvattiin. Käyrästä synnytyssaliin, vaikkei supistuksista ollut vielä tietoakaan.

Klo 00.00 (jälleen kerran tarkasti tasalta) alkoi supistelu. Aamulla siedin sen vielä ihan hyvin, mutten ollut nukkunut sekuntiakaan koko yönä, koska jokainen yritys nukahtaa keskeytyi uuteen supistukseen. Aamulla vilkaistiin tilannetta, auki vaivaiset 3-4cm ja kipu alkoi voimistua ikäväksi. Aamupäivällä se oli jo likimain sietämätöntä. Lämminvesipussit vähän helpottivat, mutta lopulta kärsimys oli sitä luokkaa, etten enää hallinnut hengitystä ja touhu eteni sentti sentiltä hitaammin. Jotain myrkkyä lykkäsivät, ei jäänyt mieleen mitä, mutta kipulääkitys jäi vielä niihin lämminvesipusseihin (suosittelen jokaiselle, ovat yllättävän tehokkaita).

Iltapäivällä ensimmäinen spinaali, tippa, ja taas nopeutettiin kemikaalisesti. Jos Juhoa synnyttäessä olisin tahtonut kirjoittaa oodin epiduraalille, unohtakaa se! Olen valaistunut. Spinaali oli maanpäällinen taivas! Sikiön sydänäänet heittelehtivät melko hurjasti. Välillä hidastuivat lähes pysähdyksiin. Epäilivät, että saattoi käydä napanuora kaulan ympärillä. Nopeutuivat taas, kun kääntyilin aikani. Spinaalin vaikutus loppui reilussa tunnissa. Annettiin toinen, jonka vaikutus tuntui loppuvan vielä nopeammin. Kätilön vuoro oli vaihtumassa samaan aikaan ja olin saada paniikkikohtauksen, kun vaihtuva kätilö totesi, että tilalle tuleva tarkastaa tilanteen. Olin jo aiemmin vaatimalla vaatinut katsomaan, miltä siellä alapäässä näyttää, joten en enää kehdannut ruikuttaa, mutta karmiva aavistus vaivasi koko ajan. Tuntui, että nyt edettiin paljon nopeammin kuin mitä kätilö kuvitteli, vaikken tuntenutkaan ponnistamisen tarvetta. 

Kun toinen sitten tuli vuoroon, vauvan sydänäänet loppuivat. Ainakin niihin tuli selvä tauko ja syke jatkui hyvin hajanaisena ja hitaana, kun sain luvan kääntyä selälleni. Suorastaan hoputettiin kääntymään. Kätilö vilkaisi ja totesi välittömästi: "tämä tulee nyt", ja kysyi vielä, enkö tosiaan ole tuntenut mitään tarvetta ponnistaa. Tuskaa on ollut, mutta ponnistamisen tarvetta ei. Epiduraali teki taannoin ihan saman. Ja niin taas ponnistettiin sokkona. Kukaan ei maininnut, että niin voi käydä spinaalinkin kanssa.

Olisin todennäköisesti saanut vauvan ulos yhdellä työnnöllä, mutta kesken urakan kätilön ääni kivahti tuskaisesti: "napanuora kaulan ympärillä! En saa irti, on tiukassa!". Jouduin keskeyttämään koko homman ja odottamaan. Niin, ja taas tuli tikkejä alapäähän. Tällä kertaa onneksi niin hyvän tikkaajan toimesta, ettei kiristänyt yhtään.

Vauva parkaisi samantien, kun ulos pääsi. Jestas, että olikin tärykalvoja riipivä ääni! Pisteet 9/9. Kun kätilö laski sormet ja varpaat, teki kovasti mieli huomauttaa, että parasta tarkistaa häntä ja sarvetkin. 

Osastolla oli vain 2-hengen huoneita, mikä oli ok. Toisessa pedissä makaillut nainen oli synnyttänyt viereisessä salissa suloisen tytön 13 minuuttia myöhemmin. Ja molemmilla vauvoilla oli keltaisuutta. Janne kävi vuorokauden valohoidossa ja tulehdusarvoja mittailtiin, kun olivat lievästi koholla, mutta laskivat sitten nopeasti. Naapurin tyttö oli tarkkailussa muista syistä. Molempia piinattiin pitkällä sairaala-ajalla. Kun meidän vauva oli piristynyt, söi hyvin ja heräsi itse syömään, olisin jo tahtonut tietää muista keinoista seurata tilannetta, mutta siitähän syntyi kunnon tappelu hoitajan kanssa. Kävin kuulema ylikierroksilla. Totta helvetissä kävin, kun siinä vaiheessa olin valvonut putkeen jo monta yötä ja stressannut itseni kipeäksi. Minä siis todellakin tahdoin vain tietää, miksi en voinut hoitaa hyvin syövää lasta kotona ja käyttää sairaalalla kontrollissa sen sijaan, että kituutin neljän seinän sisällä unettomana ja hoidin yhtä vauvaa, kun olisin voinut olla kotona ja saada jotain aikaiseksi siinä hoitamisen ohessa. Vaihtoehtojen hakeminen tuntui olevan hoitajalle vähän liikaa ja päästelin siinä sitten pari pahaa sanaa.

Itse olen ok. Kuin en olisi synnyttänyt lainkaan. Tekee mieli pitkille lenkeille ja on upeaa maata selällään ilman pahoinvointia, ihanaa kävellä ilman kolotuksia! Trauma tosin on yhä mahallaan makaamisesta. En vaan uskalla heittäytyä vatsalleni, vaikkei mihinkään satu.               

Eilen siis tultiin kotiin ja etsittiin heti Jannelle sopivaa valohoitopaikkaa. Meillä on ikkunoita joka suuntaan, mutta juuri silloin aurinko ei paistanut niistä mihinkään. Mulkoiltiin murhaavasti etupihan isoa mäntyä, joka seistä jökötti säteiden edessä. Jani sitten mutisi, että tekisipä mieli hakea moottorisaha ja jyrätä ketale siitä varjostamasta. Taisi sanoa sen puolileikillään, mutta minä siihen, että hae se perhanan saha ja ryhdy tuumasta toimeen, mitä siinä vielä seisot!

Kun sitten äitini kanssa puhuin puhelimessa ja katselin samalla kuinka mäntyvanhus natisi ja kiikkui kaatumisen partaalla, muori siihen sanomaan, että yleensä lapsen synnyttyä ISTUTETAAN taimi, ei kaadeta... Ai, niinkö se menikin!?

                              1410454.jpg

Tänään käytin vauvaa niissä labratesteissä ja sain soiton tuloksista. Bili on laskenut hieman. Se oli 284 sairaalasta lähdettäessä, nyt se on 271. Lääkäri oli sitä mieltä, että seurataan tilannetta silti, kun lukema on yhä noin korkea. Pitää käydä uudella pistolla perjantaina. 

Odotetun soiton jälkeen raahattiin sirkus lenkille. Lyhykäiselle kyllä, mutta pidemmälle kuin suositusten mukaan alle viikon vanhaa saisi talvella viedä. Siinä sitten katselin Daisyn veristä takakarvoitusta ja totesin Janille, että pitäisiköhän tässä jossain vaiheessa selvitellä sitä Daisyn pentu -asiaa. Jos sillä mielii ne yhdet pennut teettää ennen leikkauttamista. Hmmm... Tuntuu, ettei oikein mitään tapahdu. Pitää kehittämällä kehittää jotain tekemistä...

Ai niin! Unohtui vielä kertoa, että Juho on vauvasta aivan hekumoissaan. Käy silittelemässä päätä ja näyttämässä hyvin tietäväisenä mistä löytyy vauvan korva, mistä pää, mistä sukka. Toivottavasti saamme pidettyä mustasukkaisuuden aisoissa. Sen verran huomionkipeyttä on, että Juho pyrkii syliin istumaan, kun imetän vauvaa. Olenkin ihan vartavasten pyytänyt isoveikkaakin äidille halattavaksi, kun siihen on ollut mahdollisuus. Ja miksei Juho siihen nojailemaan mahtuisi silloinkin, kun vauva on hoidossa. Eipä tuosta häiriöksi ole, kun ei ihan päälle asti rojahda.