Tänään totesin jälleen kerran, että Viivissä on ainesta tokoon. Koska eilen en päässyt lenkille ollenkaan, oli Viivin lenkkikiintiö vajaa ja se näkyy välittömästi levottomuutena. Vaikka koirat viihtyivät lähes koko eilispäivän ulkona, kävivät sisällä vain nukkumassa, se ei riittänyt Viiville. Viivin on ehdottomasti päästävä ulkomaailmaan, muuten se sekoaa. Jos tuosta voi enää enempää seota.

Se siis intoili aamulenkillä niin paljon, että jouduin jatkuvasti huomauttelemaan kurittomuudesta. Lopulta kyllästyin komentamiseen niin, että laitoin sen temppuilemaan käskystä. Pysähdyin, käskin istua, lähdin itse ensin pakittamaan ja menin niin pitkälle Viivin selän taakse, mitä fleksi antoi myöten. Pariin otteeseen jouduin toistamaan istu -käskyn, mutta muuten koira istui käsittämättömän kiltisti. Sitten kävelin eteenpäin ja ohitin Viivin. Vielä käsittämättömämpää oli se, ettei Viivi hievahtanutkaan (mitä nyt pari kertaa toistin käskyn kaikeksi varmuudeksi, kun perään lähtemisen into näytti kasvavan sietämättömäksi). On toki muistettava, että koira oli fleksissä koko ajan, mutta fleksillähän en voi estää sitä lähtemästä perään ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun mitään tällaista yritin, joten oli se ihan hyvin tuollaiselta elohopeaa nielleeltä riesalta. Sitä paitsi, fleksihän vetää, kun pituus on loppumassa, joten perään lähtemisen kiusaus takuulla kasvoi koko ajan. 

Viivissä on myös se positiivinen piirre, ettei se tee temppujaan herkkujen toivossa, johtuen ehkä siitä, ettei sitä ole koskaan herkuilla koulutettu. Tähän kuitenkin vaikuttaa myös koiran luonne, kuten esim. tuolla 'kaksiassaa' -blogissa nähdään. Siellähän seikkailee kaksi suomenlapinkoiraa, joista toinen tahtoo miellyttää emäntäänsä ja toinen makupalaa. Viivi tahtoo miellyttää emäntää. Kun kehuin sitä, se sai niin kauheat hepulit, että oikein haukkui riemusta. Niin kuin se olisi itsekin ollut pakahtua ylpeydestä, kun osasi toimia oikein. Eikä puhettakaan mistään makupaloista, pelkkä kehu ja lelliminen riitti.

Daisy onkin sitten eri maata. Jo nyt näkee, että siinä on sellaista 'makupala -koiran' luonnetta ja siitä voi myös olla karkuriksi. Vielähän ei voi varmaksi mennä sanomaan, kun se on niin pieni. Kyllä se sentään jo tulee luokse, kun kutsutaan - mikäli neitiä sattuu huvittamaan. Lauman jäsenetkin ovat jo käyneet tutuksi. Se tulee korvat luimussa ja häntä heiluen ovella vastaan, kun palaan Viivin lenkitykseltä. Myös Juhoa Daisy tervehtii riehakkaasti. Jani on päivät töissä ja on siksi jäänyt vähän vieraammaksi, mutta näyttää Daisy ymmärtävän Janin lauman jäseneksi, ei välttämättä vielä käsitä tämän asemaa, mutta alku tämäkin. Lievää epäluottamusta on tosin jäljellä. Kun Jani kutsuu Daisya, Daisy joko istuu kuin tatti paskassa ja tuijottaa kuin tyhjäpäinen tai luikkii kaikessa hiljaisuudessa vastakkaiseen suuntaan. Ei se kyllä aina tule minunkaan kutsusta. Siksi meillä ei käytetäkään käskyä "tänne!" vaan huudetaan nimellä ja kehoituksella "tule!". Inhottavaa, jos se oppii olemaan välittämättä, kun käsketään luokse.