Miksiköhän kuulostan hämmästyneeltä, kun Viivi vihdoin osoittaa kypsymisen ja oppimisen merkkejä? Sehän on koira, joka oppi sisäsiistiksi vasta puolivuotiaana ja taantui hihnassakin pennun tasolle, kun fleksiin siirryttiin. Daisyn tulon jälkeen Viivi on kuitenkin rauhoittunut. Tai oikeastaan jo vähän ennen Daisya, kun koirapolon ensimmäiset menkat alkoivat. Juoksuaika kypsyttää kummasti.

Tänään ilahduin positiivisesti. Ensinnäkin, koira ei temppuillut fleksissä. Toiseksi, ainakin leveämmällä tiellä yli-innokkaan koiran kohtaaminen sujui yllättävän hyvin. Ensimmäistä kertaa.

Koska liikkeellä pysyminen koiran tullessa meni temppuiluksi, käskin sen rinnalle istumaan. Vaikka toinen koira vikisi ja pyrki luokse tien toisella laidalla, Viivi pyrki ylös vain kerran ja silloinkin sain sen tyynesti käskemällä takaisin perseelleen ja vieläpä niin, ettei juurikaan tarvinnut koskea. Yleensähän tilanteessa, jossa into rikkoa käskyä vastaan on kova ja sitten sitä kertaalleen rikkoo, se ei enää suostu ilman kosketuskontaktia toistamaan tehtävää, tässä tapauksessa istumista, mikä onkin Viivillä ainoa kunnolla aivosopukkaan iskostunut käsky. Toinenkin koira tuli vastaan, mutta se ehti harmikseni kääntyä pois ennen kohtaamista. Se kohtaaminen olisi tapahtunut kapealla pyörätiellä, joten haaste olisi ollut suurempi.

Viivi on myös jättänyt kissat rauhaan. Sitä muutosta osasimme odottaakin. Nyt kissoja kiusaa Daisy. Ainoa, jota Viivi on vähän jahdannut on Battis, joka aiheuttaa jahtaamisen itse ryntäämällä näyttävästi karkuun. Sitten se tulee uudelleen esiin ja säntää taas juoksuun, mahdollisimman läheltä koiria tietenkin. Jos Battis ei juoksentele päättömästi, Viivi ei tuumaa siitä mitään. Ällistyttävää. Pikkuruinen kissanpentu pääsee jopa nakertamaan Viivin päällä olevia valjaita ilman, että Viivi viitsii luppakorvaansa lotkauttaa.

Paras muutos on kuitenkin se, ettei Viivi enää saa hepuleita Juhon ympärillä. Ennen se sai päättömät hepulit, kun tultiin lenkiltä ja päästin sen vapaaksi. Juoksi selkä karrella, korvat luimussa täysin tärähtäneenä ympyrää Juhon ympärillä ja välillä törmäsi poikaan täydestä vauhdista, ellen saanut sitä rauhoittumaan ajoissa. Ensimmäisen hepulikohtauksen pitkiin aikoihin näin tänään, kun juuri hetki sitten tulimme lenkiltä, senkin keskipisteenä oli suureksi riemukseni Kreisi-Daisy.

Olenkohan muuten koskaan maininnut, että inhoan pentuaikaa yli kaiken. Se on lemmikin hankinnassa se kaikken veemäisin aika. Inhoan ihmislastenkin kohdalla vauva-aikaa, kun ne vaan paskovat ja itkevät ja syövät. Koiran ottaisin mieluiten nuorena aikuisena, kun ne jo ovat sisäsiistejä ja osaavat peruskäskyt. En pidä kouluttamisesta. Olen liian hermoheikko ja ärtyvä. Valitettavasti aikuiseen koiraan luottamussuhteen luominen on vaikeampaa ja lapsen kanssa en voi ottaa sitä riskiä, että koira alkaa taistella vallasta kaksivuotiaan pojan kanssa. Arvojärjestys on helpointa opettaa pennusta. Samoin talon tavoille opitaan pienestä pitäen. No, tämä pentuvastaisuuteni tekee sen, että Viivi on päässyt paistattelemaan suosiossani. Tätä en olisi uskonut ikinä tapahtuvan.