Olemme nyt tehneet kolme seikkailua Simon merkitylle luonto/kulttuuripolulle. Ensimmäisestä kerroin taannoin; oli paljon hyttysiä ja traktorityömaa. Toinen päättyi lyhyeen toissapäivänä, kun Juho oli liian väsynyt ja onnistui kastelemaan itsensä perusteellisesti. Tänään ajattelimme kiertää koko lenkin, 5,6km, josta toivoimme Juhon kävelevän osan matkaa, ettei tarvitse kilometritolkulla rinkassa kantaa ja samalla koirat saisivat juosta vapaasti salakalastajien kauhuksi. Olimme toki varautuneet kantamaan Daisya, kun ei se kuitenkaan jaksaisi koko matkaa.

Pakkasimme reppuun Juholle jogurttivälipalan, meille kahvia termospulloon ja suuntasimme intoa puhkuen metsäpolulle huokaillen helpotuksesta, kun ei ollut ötököitä, ei liian kylmä eikä liian kuuma, kaikki oli täydellistä. Juho oli juuri nukkunut päikkärinsä ja jaksoi temmeltää, koirat nauttivat sielujensa kyllyydestä. Alkumatka menikin oikein hyvin, mitä nyt Juhoa kiukutti, kun ei päässyt hyppimään lätäköissä. Ei varauduttu sadevaatteisiin, kun ei arvattu, että suurin osa matkasta on kulkemista traktorin myllertämällä metsäautotiellä, joka tulvi.

Yli kilometri talsittiin onnellisina, kunnes traktorin renkaanjäljet päättyivät kapealle hiekkatielle, jonka varrella tönötti ihmisten asumuksia. Viivin harmiksi (ja omaksi harmiksemme) jouduimme laittamaan sen kiinni, kun pihakoirat villiintyivät ja Viivin juoksuaika ei aivan 100% varmasti ole vielä ohi. Sitten alkoi jo kuulua soraääniä - pääasiassa minulta. Seuraavat reilut 0,5km marmatin tyyliin: "mikä helvetin luontopolku kulkee ihmisten pihateillä? Tämä se on kulttuuria parhaimmillaan, kun saadaan kurkkia tuntemattomien ikkunoista. Hiton aurinkokin killottaa suoraan silmiin. Hiki ja migreeni tässä tulee. Perkele.". Juho alkoi väsyä ja kahlaamisen sijaan yritti sukeltaa kuralammikoihin. Viivi tuli levottomaksi. Daisy lyllersi, mitä muuta siitä voi sanoa. Aina korvantaustaansa raapiessaan teki täyden voltin, kun on sellainen pallo, se olikin sillä hetkellä ainoa huvittava asia koko reissussa.

Olin odottanut metsälenkkiä, mutta kyllä tämä oli jotain aivan muuta. Tultiin risteykseen, josta puuttui viitta. Kyllä siinä joku tolppa jökötti, mutta ei minkään sortin opastusta minnekään muualle kuin suuntaan, josta juuri olimme tulleet. Pällistelimme siinä sitten täysin lyötyinä asvalttitien varressa ja päättelimme, että kyllä se varmaan eteenpäin on, kun ei viittaa ole mihinkään sojottamassa. Mutta miten se voi olla eteenpäin? Siellähän on pihatie postilaatikoineen! Ei kai luontopolku mitään asvalttitietä voi viedä? Ei näistä simolaisista kyllä tiedä...

Jatkoimme suoraan eteenpäin. Siellä oli varsapatsas, jonkun kanssaeläjän etupihalla, joku hakkasi mattoja, oli traktori, joka kiinnosti Juhoa kovasti. Miksipä ei olisi kiinnostanut, seisoihan se siinä talon pihapiirissä. Talon, jonka pihalla me pyörimme kuin häkkyrät rinkka ja reppu selässä ja häpesimme naamat tuskanhiestä kiiltäen. Jos meillä olisi ollut vähän vinommat silmät, mustat hiukset ja kamerat kaulassa, meitä olisi pidetty tärähtäneinä ja pahoin eksyneinä japanilaisina turisteina, mutta kun oli vain kaksivuotias supisuomalainen lapsi, kaksi ällistynyttä aikuista ja kaksi vielä ällistyneempää koiraa... Emme voineet vedota edes ulkomaalaisuuteen, kun suu hoki perussuomalaisia kirosanoja. Toisaalta, emme voi vedota edes ulkopaikkakuntalaisuuteen, vaikka olemmekin uponneet Pajerolla hankeen Poromarkkinoiden ruuhkassa ja melkein etelänimmeisyyttämme kaataneet koko auton ja ajaneet pitkin moottorikelkkauraa tajuamatta, että kyse on moottorikelkkaurasta - ennen kuin siinä vaiheessa, kun vastaan rämpinyt pariskunta virnisti säälivästi ja väistämään joutuneet kaksi moottorikelkkailijaa pudistelivat vihastuneita kypäriään.

Me siis olemme olleet simolaisia nyt vuoden. Sitä ennen olimme torniolaisia muutaman kuukauden. Sitä ennen meille tuli Keskisuomalainen ja asuimme Jyväskylän kupeessa. Täkäläisille olemme joitain etelästä tulleita hölmöjä, jotka hankkivat hienon kultakirjaimin koristellun lukollisen postilaatikon, jota sitten lukkosulalla sulattelemme, kun pakkanen iskee. Eikä me suunnisteta tähdistä niin kuin simolaiset tiemmä tekevät, vaan jouduimme vihaksemme palaamaan samaa pihatietä ja samaa kärrypolkua takaisin. Laavulla pysähdyimme, kun törmäsimme paikalliseen 'laavuntarkastajaan'. Tai vihdoin uudelleen vapaaksi päässyt Viivi likimain törmäsi. Me katsoimme eteemme. 

Ihmettelin tälle paikalliselle, miksei siellä ollut viittaa? Mihin olisi pitänyt lähteä? Olisi kuulema pitänyt kävellä puoli kilometriä asvalttitien reunaa, mutta ei sielläkään olisi mitään karttoja ollut...

Kyllä se kuitenkin vielä iloksi muuttui. Istuttiin siinä laavulla ja juotiin kahvit, Juholla oli hauskaa ja Viivi pääsi kastelemaan itsensä koskeen. Daisy oli Daisy. Mitä muuta siitä voi sanoa? Teki edelleen voltin raapiessaan korvantaustaansa. Paluumatkalla löysimme ylikypsiä mustikoita ja puolukoita, joita söimme välipalaksi ja Juho oli ihana, kuten aina.